Toinen luukku

Olipa kerran, kauan kauan sitten kaukana kaukana vuorten takana satujen maa… Oletko sinä saanut elää sellaisen ylellisen lapsuuden, että sinulle on kerrottu tai luettu satuja ja tarinoita? Oletko saanut lentää mielikuvituksen siivin siihen ihmemaahan, jossa on prinsessoja ja kääpiöitä, häijyjä noitia ja piparkakkutaloja? Ja aivan kaikki mahdollista. =)

Minun isäni oli näyttelijä ja niiden satujen lisäksi, joita minulle ja pikkuveljilleni luettiin ja kerrottiin, monet saduista heräsivät eloon silmieni edessä näyttämöllä. Muistan aivan tarkkaan, miten lapsellisen närkästynyt olin, kun Lahden kaupunginteatterissa esitettiin Tuhkimoa ja kenkää käytiin sovittamassa myös katsomon puolella pikku yleisölle. Isäni tietysti huolehti, että minäkin pääsin sovittamaan kenkää – ja kuinka ollakaan – se oli minulle sopiva. Olin jo silloin jättijalkainen. Minun logiikkani mukaan olisi tietenkin pitänyt toimia niin, että olisin saanut esittää Tuhkimon roolin loppuun, koska kenkä kerran sopi. Ihan varmaan olisin osannut, eikö niin! Se nauratti näyttelijöitä, kun pukuhuoneessa sitä ääneen ihmettelin, kun odotin isää, joka pesi maskeja pois kasvoiltaan. Kaikenkaikkiaan kahdeksan lastenlasta kuunteli myöhemmin Ukin tarinoita yhä uudelleen ja uudelleen silmät pyöreinä. Ja hän kertoikin ne mukaansatempaavasti. Näen hänet vielä elävänä mielessäni, kun nyt vietämme ensimmäistä joulua ilman häntä.

Tässä eräs hänen saduistaan, niin kuin sen muistan – tai ainakin vähän sinnepäin. =)