Joskus tuntuu kuin ajatuksia olisi enemmän kuin pieneen päähän mahtuu… Tästä ketjusta löydät pohdintojani ja myös joitain terapeuttisia juttuja mm. rentoutusäänitteitä.

Muuttamisesta ja muuttumisesta

Eräänä kesänä, kauan kauan sitten, muutimme taloon, jossa oli kaikki valmiina. Jotkut esineet olivat samoilla paikoillaan, joilla ne olivat olleet kymmeniä vuosia. Haarukat ja veitset laatikoissaan, taikinatiinussakin pölykerroksen alla tallella kauan sitten kuivunut taikinanjuuri. Talossa eläneiden ihmisten kädenjälki oli kaikkialla läsnäolevana aivan eri tavalla kuin uusissa asunnoissa. Siihen tämä kerrostaloasukki sovitteli silloin itseään ja tavaroitaan huomatakseen, että toisessa huoneessa asuivat vanhat huonekalut, joihin ei haluaisi kajota, ja toisessa asui lapsiperhe… Jouduin miettimään, kuinka oikein tasapainoilla huoletonta arkea samalla vaalien ja kunnioittaen vanhan talon perinnettä ja esineitä? Tallettaen tarinoita…

Kuten se patinoitunut vaatekaappi siellä vanhan talon vintillä. Puoli vuosisataa aiemmin oli remontin yhteydessä vintille siirretty suurikokoinen kaappi – vaatteineen päivineen – ja siellä se oli jumissa aina siihen saakka, kun jouduttiin tekemään kattoremonttia ja kaappi retrovaatteineen saatiin alas auki puretun katon kautta. Joskus joutuu kyllä huonekaluja purkamaan aivan palasiksi saadakseen niitä muutettua paikasta toiseen, mutta harvemmin siirtämisen takia täytyy purkaa rakennusta.

Monta kertaa muuttaneena olen oppinut mielenkiintoisia asioita sekä käytännön kautta että erilaisissa teorioissa. Joku minua viisaampi on muun muassa selvittänyt, että tavaroilla menee keskimäärin neljä vuotta ennen kuin ne löytävät muuton jälkeen lopullisen uuden paikkansa. Siinäpä sitä onkin mukava selitys epäjärjestykselle! Meidän tavaroillamme on siis aina ollut vain liian vähän aikaa asettua aloilleen. Tosin en voi enää nykyään käyttää tuota selitystä, kun olen ollut nykyisessä kodissani aloillani jo yli 15 vuotta.

Pakkaamisestakin tuli usein harjoiteltuna taitolaji, jossa oli kaksi eri tyyliä. Oli vauhdikasta ”kaikki mukaan, selvitetään sitten siellä uudessa asunnossa” -pakkaamista ja sitten oli sitä toista, jossa kaikki lajitellaan mielekkäästi, merkitään huolellisesti ja turha tavara tietenkin toimitetaan muuton alta pois kirpputorille tai roskikseen. Jälkimmäinen kylläkin tuppasi muuttumaan loppukiireessä aina ensin mainituksi. Muuttamisessa oli lähes aina myös luopumisen tuskaa, kun jotain jäi matkasta pois loppuun kuluneena tai tarpeettomana… tai sitten kaikki tavarat eivät vain mahtuneet uuteen kotiin. Entisessä elämässäni kävi lopulta niin surullisesti, että tavarat jaettiin kahteen eri suuntaan. Mutta siitäkin on nyt jo kauan. No, tavaroistahan tässä siis puhuin ja muistin vielä, että muutoissa on mukana myös niitä käsittämättömiä yllätyslaatikoita, jotka löytyvät varaston perukoilta ja kulkevat asunnosta toiseen salaisine sisältöineen. Ainakin minulla… Tyttäreni joskus riemastui, kun löytyi jotain sellaista, mitä emme enää muistaneet meillä olevankaan.

Parikymmentä vuotta sitten muutossa myös käsittämättömästi katosi kokonainen laatikollinen kasveja. Kerrostalon kolmion kaappien ovia availtiin uudelleen ja uudelleen epäuskoisena… Mihin voi laatikko kadota niin tyystin? Nappasiko joku sen rappukäytävästä? Pientä miestä varsinkin harmitti, olivathan kadonneessa laatikossa juuri hänen omat kukkasensa, kolme sievää rahapuuta. Muutosta oli kulunut jo kolme kuukautta, kun kaapin ylähyllyltä otettiin alas jokin kirjalaatikko purettavaksi. Ja eikös siellä takana ollutkin vielä se kadonnut laatikko, jossa yksi sitkeä kaktus ja nuo kolme pikku rahapuuta olivat sinnitelleet hengissä ilman valoa ja vettä! Jälkeenpäin harmitti, ettei kasveista silloin tullut otettua kuvaa, olivat ne sen verran kummallisen näköisiä, kun niistä oli tullut pimeässä aivan lumivalkeita. Ikkunalaudalla lehtivihreä palasi kuitenkin pian ja kauan kaivattu vesi elvytti nuutuneet lehdet. Samaiset kasvit selvisivät sittemmin mukanamme monista muistakin muutoista – nyttemmin ovat kylläkin lahjoitetut eteenpäin huonekasvien liiallisen määrän vuoksi.

Muutto muuton perään.

Taas pakkaan, huonekalut kerään.

Kun mennään pienempään,

joudun jotain hylkäämään.

Isoon asuntoon kaikki tulee mukaan.

Mahtaako näitä laatikoita lopulta selvittää kukaan…

Ihmisen elämässä siirrytään tavallaan myös henkisesti talosta toiseen, ensin lapsuudesta aikuisuuteen. Mitä lapsuudenkodin ”aarteita tai kapistuksia” minä oikein kuljetan mukanani aikuisuuteni asuntoon? Laitan arvokkaasti esille tai piilotan mieleni vintille tai kellariin? Jos lapsuus on ollut sellainen, että on olemassa kotoa opittujen arvojen ”huoneentaulu” tai vaikka rakkauden lämmin peitto, johon turvallisesti kääriä läheisensä, ovatko ne minulla mukana myös aikuisuuden kodissa? Oletanko niiden ihan itsestään olevan käytettävissäni, vaivaa näkemättä? Lapsena ei välttämättä ymmärrä, että kodin rakkaus ja seesteisyys on syntynyt vanhempien epäitsekkyydestä ja kurinalaisuudesta, toisten hyvinvoinnin eteen nähdystä vaivasta. Sen kuljettaminen mukana omaan aikuiseen kotiin, parisuhteeseen ja lapsilleen vaatii siis minultakin jotain. Epäitsekkyys ja vaivannäkö toisten hyväksi ei ole ihmiselle enää itsestäänselvyys. Puhumattakaan hyvistä arvoista, jotka ohjaavat elämää.

Jotkut sielunmaailmassani olevat asiat ovat myös ikäviä – ja kuinka ollakaan – nehän juuri ovat kuin lattiaan naulattuja huonekaluja, vaikeita saada irti paikoiltaan ja siirrettyä mihinkään. Tietysti mokomat ovat myös ikävän kulmikkaita ja kovia, aina joku kolhii itsensä. Opittuja malleja ja totuttuja asenteita, joista haluaisi päästä eroon. Huonoa käytöstään on todella vaikea poisoppia. Sanotaankin, että käden taidon oppii toistamalla sitä alle kolmekymmentä kertaa, mutta käyttäytymisen muuttumiseen, uuden käytösmallin juurtumiseen tarvitaan 300 toistoa. Uudelleen vaan ja uudelleen toisin toimimista.

On siunattua, jos ihminen voi olla aloillaan ja rauhassa sekä sisäisesti että ulkoisesti. Isompaa tai pienempää remonttia tai vähintäänkin siivousta tulee vastaan jokaisella joskus sekä huushollissa että henkisesti. Ehkä lopulta palataan takaisin siihen, mikä ennenkin oli hyvää, kun kaikki uusi ja ihmeelliseksi oletettu on ensin kokeiltu. Sisimmässämme saattaa olla jopa kaipuu lapsuuden uskoon, mutta se onkin sitten jo uuden tekstin aihe ja sitä pitää miettiä toisella kertaa.